Päivät kuluu, aika ei.

Olin muutaman päivän jälkeen synnytyksestä jo elämäni kunnossa ja olisin päässyt lähtemään kotiin, mutten halunnut. En halunnut, koska ei mun rinsessakaan päässyt. Tottakai tiedostin myös todellisuuden, etten voi ikuisuutta sairaalassa viettää sillä paikkoja täytyy vapauttaa jo seuraaville synnyttäjille ja synnyttäneille. Ennen synnytystä olin haaveillut mahdollisimman nopeasta kotiutumisesta, mutten enää.. Kaikki aika mitä saisin sairaalassa viettää olisi pelkkää plussaa. Oli niin helppo kulkea kerros alemmas aamulla ja palata takaisin vasta illalla. Tai yöllä.. En halunnut jättää mun pientä yksin. Oli mulla tietysti ikävä myös kotiin. Siellä mua oottais pienenpieni kissavauva ja yks niistä mun tärkeimmistä ihmisistä. Välillä sain pieniä maistiaisia kotoa, kirjaimellisesti. Mulle oltiin tehty ihanaa ruokaa joka mulle kiikutettiin sairaalaan. Se todellakin kelpasi, sairaalan ruuat kun ei niin häävejä olleet, mutta kyllä niitä nälkäänsä söi! Muistan kuin eilisen päivän sen pienen suuren ilon, onnenkyyneleet ja korviin asti yltävän hymyn kun huomasin mitä laukussa oli ja parasta oli se tuoksu, ei siis ainoastaan se ruoka vaan se laukku. Se tuoksui siltä mitä mulla oli ikävä ♥

Sitten sekin päivä koitti.. Lauantaina, viis päivää synnytyksen jälkeen mun oli aika lähteä kotiin. Tunne oli hyvin ristiriitainen. Toisaalta oli kiva päästä kotiin nukkumaan univelkoja, mutta toisaalta taas yhtä itkua ja sydäntä riipivää jättää rinsessa osastolle vaikka tiesin, että se olisi parhaimmassa mahdollisessa hoidossa ja jatkuvan tarkkailun alla. Tiesin myös, että saisin vierailla sielä milloin tahansa, mutta silti. Eikä ne univelkojenkaan nukkumiset menneet ihan niin kuin kuvittelin, ei se ollutkaan niin helppoa. Odotin niin kovasti seuraavaa aamua ja rinsessan näkemistä, syöttämistä, kenguruhoitoa, seurustelua, pusuja ja halailuja. Jopa imettämisyrityksiä, vaikka tiesin, ettei niillä ainakaan syömisen kanssa mitään tekemistä ollut. Mutta kuitenkin kaikkea sitä aikaa, jonka sain neidin kanssa viettää. Heräilin öisin usein, lähdin osastolle heti kun kello kääntyi kahdeksaan ja palasin vasta myöhään illalla. Pikkuhiljaa ikävää oppi kontrolloimaan, unet alkoivat maistua paremmin ja vietin päivässä muutamia tunteja myös muutakin tehden kun osastolla vieressä istuen, odottaen neidin heräämistä ja seuraavaa syöttöä. Yritin kuitenkin käydä mahdollisimman monella syötöllä, mutta maltoin väliajoiksi lähteä kotiin nukkumaan, syömään tai käymään vaikka kauppahommissa. Se tietenkin tarkoitti jatkuvaa edestakaisin ajelua sekä aikatauluttamista, mutta mitä sitä ei tekisi kaikista rakkaimpansa tähden! Päivien kuluessa saatoin viettää jopa jonkun illan kotona lepäämässä ja keräilemässä voimia seuraavaan päivään.

Neidin imemisen tarve on ollut alusta asti hyvin suuri ja päivä päivältä syöminen alkoikin osastolla sujua paremmin. Pullosta menevät määrät saattoivat välillä ihan yllättää. Aina kun saatiin hyviä uutisia jaksoin taas innostua, että kyllä me vielä joku päivä päästään kotiin. Mutta niin kului ensimmäinen viikko, eikä vieläkään. Ei tietoakaan kotiin lähdöstä. Niinkuin otsikko jo kertoo päivät kuluivat, mutta aika kuitenkaan ei. Odotin niin kovasti kotiutumis päivää. Tässäkin kohtaa pätee hyvin sanonta, että odottavan aika on pitkä. Kokeita tehtiin jatkuvalla syötöllä ja onneksi pelkkiä hyviä tuloksia. Ei siis muita rinnakkaissairauksia, joita voidaan joskus tavata halkiolapsilla.

   

Sitten kuulin sen sanan ensimmäisen kerran; kotiloma ♥ päästiin muutamana päivänä kotiin yön yli lähinnä testailemaan miten sielä oleminen sujuu ja, jotta saataisiin jotain maistiasia mitä kaikki sitten käytännössä on. Lomat menivät hienosti. Olihan se aluksi totutteleminen yöllä heräilyihin tai ei niinkään silloin heräämiseen vaan syöttöihin, jotka saattoivat kestää puolitoista tai kaksikin tuntia. Siinä joutui muutaman kerran hieromaan silmiä, mutta eihän siihen kuitenkaan oikeasti voisi nukahtaa. Neiti on niin kaunis kaikkine ilmeineen, tummine hiuksineen sekä sinisine silmineen. Ei sitä kaikkea ihanaa jaksanut olla seurailematta ♥ välillä kun väsymys oli ylimmillään ja tieto seuraavasta syötöstä sekä siitä, että se saattaisi vaan venyä ja venyä eikä pullosta silti menisi juuri mitään, kävi silloin tällöin mielessä kuinka olisikaan helppoa laittaa maidot vaan nenämahaletkua pitkin valumaan, neiti viereen ja takaisin nukkumaan. Se melkein jopa houkutteli, mutta en tietenkään tehnyt niin! Me syötiin kaikki hienosti pullosta, kesti mitä kesti. Sen jälkeen oli aina todella hyvä fiilis eikä valvominen sekä väsymys haitanneetkaan enää. Sen jälkeen oli myös hyvä käydä hymyssä suin nukkumaan, molempien. Toinen hymyillen vauvan syömisen onnistumisesta ja toinen sitäkin tyytyväisempänä masu täynnä. Meillä on mieletön ''tiimi'', nimittäin tiimi jossa työskentely toimii! ♥

 

 Kotilomalla ♥

Kun torstai ja 16:sta osastopäivä vaihtui oli meidän kotiutumisen aika, vihdoin! ja mitä vielä, ilman nenämahaletkua ♥ Sitä olikin tosiaan odotettu..