Vihdoin! mutta mikä kitalakihalkio?

Nyt siitä synnytyksen kulusta ja hiukan jo ajasta sen jälkeen.. Otsikko kuvaa paremmin kuin hyvin sitä tunnetta kun synnytys alkoi vihdoin olla käsillä. 36 viikoista asti rinsessa kiusotteli, mutta 39+6 päätti vihdoin tulla maailmaan ♥

Maanantai aamuyöllä kahden jälkeen alkoi tulla outoja tuntemuksia (mulla oli siis aika unelma raskaus, ei juuri mitään vaivoja loppuajan turhautuneisuuden lisäksi, joten en oikein tiennyt miltä supistusten kuuluis tuntua) reisiä poltteli ja repi, myös ala selässä tuntui jotain. Limatulpan loppuja irtoili (ensimmäiset palaset tulivat jo muutama päivä aiemmin) ja tuntemukset alkoivat säännöllistyä n. 7-10min välein. Soittelin synnärille ja sieltä pyydettiin tulemaan heti kun ei enää kotona siedä olla.. Samassa soitin myös tukihenkilön, ihanan Jennin, jonka kanssa lähdettiin muutaman tunnin kuluttua synnärille käyrille.. Supistukset tulivat edelleen säännöllisesti 6-10min. Olin parille sormelle auki ja neiti ihan valmiina lähtökuopissa.. Supistukset kestivät säännöllisinä pidemmälle iltapäivään, jonka jälkeen lopahtivat miltein kokonaan. Käytiin ravaamassa portaita ja kävelemässä sairaalan ympäristössä, eikä mitään.. Sain päättää menenkö osastolle lepäilemään vai haluanko vielä kotiin. Tietenkin halusin kotiin.. Sain levättyä muutaman tunnin, jos sitäkään kunnes vessassa asionnin yhteydessä huomasin runsasta veristä vuotoa, josta soittelin taas synnärille ja sieltä pyydettiin välittömästi takaisin. Makoilin taas käyrillä ja sain epäselviä ohjeita leikkuupöydän ja takaisin kotiin lähdön väliltä, joita ilmeisesti neitikään ei ymmärtänyt tai jaksanut enää kuunnella vaan alkoi painaa alaspäin ja säännölliset supistukset alkoivat taas, jes! Päästiin kammariin odottelemaan ja lepäilemään.. Supistukset tulivat 7-10 minuutin välein järkyttävän voimakkaina jatkuvasti voimistuen. Kätilöt kävivät vähän väliä kyselemässä kivun lievityksen tarvetta, jota en vielä huolinut. Olin matkassa aivan mielettömällä tsemppi fiiliksellä, jokainen helvetillinen supistus oli jo puoli voittoa vaikka tuntuikin, ettei tilanne muuten etene. Olin jokaisesta supistuksesta onnellinen, sillä tiesin, että jotain tapahtuu. Olin aiemmin kuullut hirveitä kauhu kokemuksia synnytyksestä ja olin varautunut pahimpaan, mutten antanut pelolle, epätoivolle, turhautuneisuudelle ja valittamiselle valtaa vaan päätin pitää hyvän asenteen. Onneksi, sillä hyvä asenne niin sanotusti lievitti pahimman kivun.. Kätilötkin mainitsivat useasti mielettömästä asenteestani. Olisin ollut jo ensimmäisen vuorokauden jälkeen aivan loppu jos olisin valinnut hyvän fiiliksen sijasta epätoivon ja ''en pysty tähän asenteen''. Mielestäni yhden kätilön neuvo oli varteen otettava ja se toimi! ''Ajattele aina supistuksen alkaessa, että se on kohta ohi. Supistus kipu ei kestä koko synnytystä vaan ainoastaan sen pienen minuutin, jonka jälkeen saat taas levätä.''

Kolmen tunnin sitkuttelun jälkeen suostuin ensimmäiseen kivunlievitykseen, joka pistettiin lihakseen. Ei toiminut sitten yhtään. Supistuksien voimakkuus vaan yltyi, mutta niiden väli ei kuitenkaan tiheentynyt. Sitkuttelin vielä pari tuntia, edelleen hyvällä mielellä vaikka kipu oli kova. Olin reilu kolmelle sormelle auki pääsin siis odotushuoneesta vihdoin synnytyssaliin vaikka supistusten väli oli edelleen sama. Pääsin lillumaan ammeeseen phks:n ihanaan eedeniin. Naurahdinkin, että en muistakkaan milloin olisin ollut viimeksi ''kylpylässä''. Vedessä olo ehkä hiukan lyhensi supistuksen kestoa, mutta kipu oli mielestäni voimakkaampi. Sieltä noustua supistukset vihdoin tihenivät siitä tutusta ja turvallisesta kymmenestä minuutista yllättäen 2-5 minuuttiin. Epiduraalin vuoro.. Pelkäsin kanyylin ja epiduraalin laittoa piikkikammoisena koko synnytyksessä eniten.. joka ei sitten ollutkaan ollenkaan paha. Epiduraali oli kuin seitsemäs taivas! En tuntenut enää mitään kipua. Hiukan epin laiton jälkeen kalvot puhkaistiin ja odoteltiin ponnistusvaiheen alkamista. Myös ilokaasua tarjottiin ja kokeilinkin, mutta siitä tuli huono olo. Yhtäkkiä saliin ryntäsi hirveästi kätilöitä ja muutama lääkäri. Minua taivuteltiin erilaisiin agropaattisiin asentoihin ja otettii kaikenmaailman kokeita sekä minusta että vauvan päästä. Olin härdellistä hiukan hämilläni ja aloin pikkuhiljaa tajuta, että jokin on pielessä. Vauvan sydänäänet olivat laskeneet liiaksi ja minut laitettiin leikkausta varten valmiiksi. Pian äänet kuitenkin palautuivat ja ponnistusvaihe alkoi enteillä tuloaan siinä samassa. Siihen ei auttanut edes epiduraali.. se oli järkyttävin kohta koko synnytyksessä, se jos joku nimittäin sattui. Mikään asento ei ollut hyvä ja ensimmäisen kerran aloin itsekin olla varma siitä, etten sittenkään pysty tähän. Ponnistusvaihe oli nopea, vain 9 minuuttia, josta olisin selvinnyt nopeamminkin ilman kiukuttelua. En olisi myöskään revennyt mistään, toki pieniä nirhaumia, mutta loppusuoralla sydänäänet olivat taas laskeneet, jolloin kätilö joutui tekemään hätäratkaisuna pienen viillon, jotta vauva saataisi äkkiä ulos. Muistan vain kun otin toisesta kätilöstä kiinni ja huusin, että ''mitä hittoa sä teet, toi sattuu!'' Siinä se oli! Koko edellä ollut suuttumus kätilöä ja kipua kohtaan oli ohi, nimittäin 9.9 klo. 14:19 mun ikioma maailman kaunein 2880g ja 47cm pitkä tyttö syntyi ♥ se oli paras ja kaunein juttu mitä oon eläessäni nähny! Yhteinen hetki ei kuitenkaan ollut pitkä vaan tyttö vietiin heti kättelyssä pois lastenosastolle todetun kitalakihalkion ja ilmeisesti myös sydämen seuranna vuoksi. Tässä kohtaa pakko mainita vielä myös tukihenkilön tärkeydestä! en olisi jaksanut varmastikkaan ilman. Se oli parasta kun kättä sai puristaa aina siinä kohtaa kun sattui eniten. Se jollain tavalla helpotti. Arvostan niin kovasti Jenniä, joka jaksoi olla reilut kaksi vuorokautta mukana tsemppaamassa. Synnytyksen lomassa pyysin Jenniä vielä yhdeksi kummiksi ja hän pääsikin heti suorittamaan kunniatehtävänä napanuoran leikkuun ♥ alunperin mukaan piti tulla kaksi tukihenkilöä, mutta salissa sanottiin, että vain yksi saakin olla paikalla.. Vaikka synnytyksessä oli paljon yllättäviä käänteitä jäi kaikenkaikkiaan tosi hyvä fiilis ja olisin jo valmis menemään sinne uudelleen. Henkilökunta oli mahtava!

Pääsin muutaman tunnin jälkeen katsomaan rinsessaa, joka oli happikoneessa kiinni, nenämahaletkulla ja kaikilla seuranta antureilla sekä kanyylillä (antibiottien vuoksi) varustettuna lämpökaapissa. Se oli niin kaunis. En ollut vielä ihan tajunnut homman nimeä, mutta leijonaemo heräsi ja eniten ärsytti ns. suruvalittelut, joita hoitajat kävivät olalleni taputtelemassa. Ensimmäisten osastolla kerrottujen juttujen mukana mainittiin myös heti rahalliset tuet, joita voisin hakea.. En muista tukien virallista nimitystä, mutta ne kuulostivat sillä hetkellä korvaani ''pahoittelemme, että sinulla on sairas lapsi'' -tuilta.. Kaikki kyselivät vointiani ja kuinka olin suhtautunut uutiseen. Se ärsytti, ihan totta! Edessäni oli maailman kaunein ja ''täysissä voimissa'' oleva urhea prinsessa, jossa ei ole mitään vikaa! En missään vaiheessa kokenut, että lapsi olisi jotenkin viallinen ja kaikki ihmettelivät, etten ole yhtään hämmentynyt tai järkyttynyt. Ehkä asia olisi ollut toinen, jos halkio olisi yltänyt huuleen asti. Silloin se olisi ollut näkyvä. Ehkä olisin silloin tajunnut asian paremmin. Mutta ei se olisi muuttanut sitä rakkautta ja ihastelua prinsessaa kohtaan, se on silti mun ikioma tuotos ♥

Urhea rinsessa ♥

Pari päivää synnytyksestä saatiin myös happikoneet ja kanyyli pois sekä päästiin lämpökaapista avopetiin ja tehotarkkailusta väljempään huoneeseen seurantaan. Muutaman päivän kuluttua kysymyksetkään voinnistani ja uutisen ottamisesta eivät tuntuneet enää niin ärsyttäviltä. Tottakai kysyjät ajattelivat pelkkää hyvää. Edelleenkään en ollut järkyttynyt, jaksoin vain ihastella.. Kun kuulin, ettei halkiot olekkaan kovin yleisiä niin tottakai siinä vaiheessa mietin, että miksiköhän sellainen sattui juuri meidän kohdalle. Mietin paljon myös, että olikohan raskauden alussa olleella surullisuudella osaa tai arpaa, mutta kuulemma ei. En ole voinut vaikuttaa sen syntyyn itse mitenkään. Lisäksi olin kai myös jotenkin vähän pettynyt kun kuulin, etten todennäköisesti voisi imettää itse ollenkaan, sillä vauvalla ei ole tarpeeksi tehoa siihen.. Olin jotenkin odottanut sitä ja suunnitellut etukäteen, että imettäisin mahdollisimman pitkään. Maito nousi kuitenkin joka tapuksessa ihan ok, joten pääsin pumppailemaan omia maitoja neidille valmiiksi.

Onneksi pääsin katsomaan ihanuutta niin paljon kuin jaksoin, mutta en voi väittää ettenkö olisi iltaisin nukahtanut kyyneliin kun kuulin muiden vauvojen itkun viereisissä huoneissa. Miksei mulla voinut olla pientä nyyttiä vieressä tuhisemassa. Heräsin öisinkin useamman kerran hirveään paniikkiin, että missä mun oma vauva on, kunnes muistin.. Aina keskolassa käydessäni pääsin harjoittelemaan hoitotoimia, välillä kenguruiltiin ihokkain tai sitten vaan istuttiin ja syleiltiin. Sitä odotin joka aamu eniten, että pääsen taas katsomaan mun ikiomaa rinsessaa ♥

Niin mikä se kitalakihalkio sitten lyhykäisyydessään on ja miten se vaikuttaa meidän ensimmäiseen tavoitteeseen eli syömiseen ja sen onnistumiseen? Suu- ja nenäontelo ovat avoimessa yhteydessä toisiinsa, mikä vaikuttaa syömiseen monin tavoin. Suussa ei siis muodostu imemiseen tarvittavaa alipainetta, koska ilma karkaa nenään. Tämän seurauksena tehokas imeminen on mahdotonta eli toisin sanoen imettäminen ei siis yleensä ole mahdollista. Jos halkio on hyvin pieni ja kapea (niin kuin meillä, tai meillä kapea, mutta pitkä) niin imettäminen saattaa joissakin tapauksissa onnistua, mutta siihen vaikuttavat myös äidinmaidon erittymisherkkyys, aikasemmat kokemukset imettämisestä, halkiolapsen yksilöllinen imemistarve sekä myös äidin tunnetilat syntymän jälkeen. Yleisimmin halkiolapset syövät kuitenkin pulloruokinnalla. Se mikä pullo tai oikeastaan tuttiosa sitten sopii on yksilöllistä. Ensin kokeillaan yleensä tavalliset anatomiset tutit, joiden reikää suurennetaan tarvittaessa. Sen jälkeen muut vaihtoehdot tavallisista erikoisiin tutteihin. Meidänkin kohdalla käytiin kaikki mahdolliset vaihtoehdot halkiolapsille suunniteltuihin tutteihin saakka, mutta loppupeleissä vellitutti olikin tässäkohtaa ainoa hyvä vaihtoehto, jolla saatiin maitoa menemään aluksi pieninä määrinä ja muutaman päivän päästä jo suurempina annoksina. Nenämahaletku oli kuitenkin alussa vielä välttämätön.. Ruokinnat ovat halkiolasten kanssa myös ainakin näin alkuun kovin paljon aikaa vieviä juurikin heikon imutehon vuoksi. Muutamankymmenen millinkin syömisessä voi mennä lähemmäs tunti, mutta se miten paljon ruokaa menee ja kuinka nopeaan tahtiin on ainakin meidän kohdalla hyvin paljon vauvan vireystilasta kiinni.

Onnellisuutta ♥

Tässä mä nyt istun. Minä, tuore äiti, pieni 3 viikkoa vanha rinsessa sylissä. Tai oikeestaan myös äsken ja sitä ennenkin.. Pieni hetki ''omaa aikaa'' rinsessan nukkuessa ja mietiskelin jos musta olis taas bloggaamaan. Nyt mulla olis nimittäin ainakin aihetta ja paljon ja jos mä jaksaisin kirjotella ahkerasti. Toivon, että siitä olis jollekin iloa ja ehkä myös vertaistukea. Synnytyksen yhteydessä nimittäin ilmeni, että mun rinsessalla on kitalakihalkio. Mulla meni sen selvitessä ja siinä hetkessä kaikki ohi korvien. Mulle annettiin siitä hirmunen tietopaketti, mut mä en tosiaan muista siitä hetkestä muuta kun sen onnellisuuden. Mä vaan ihailin mun rinsessaa, se oli (tai on tietenkin vieläkin) niin kaunis pieni ihme ja itkin niin kovalla voittaja fiiliksellä, että mä tosiaan pystyin siihen. Synnytykseen siis, jonka olin just 9 minuuttia taaksepäin kironnut ties kuinka syvälle jonnekin.. Ajattelin siis kirjotella vähän meijän arjesta, onnistumisista ja epäonnistumisista, kitalakihalkioon liittyvistä jatkohoidosta, edessä olevasta leikkauksesta, mietteistä ja muuten vaan elämästä.

Mut ennen kun kerron mun synnytyksen kulusta ja avaan enemmän koko stooria, mä kerron vähän itestäni jotain ja pientä pohjaa tälle kaikelle.. Oon 19-vuotias uunituore äiti ja mä luulen, että mulla on tällä hetkellä kaikki mitä voi toivoa! tai tietysti voisin luetella vielä tähän päälle, että lottovoitto, hieno talo, uus auto, jne, jne.. Mut pääpiirteittäin en oikeen usko, että tätä onnellisempi voi enää olla. Mikä sekin kuulostaa hullulta, jos mennään useampi kuukausi taaksepäin niin en olis sillon ikinä uskonu, että voisin vielä joku päivä olla näinkin onnellinen. Mä jäin raskauden kanssa ihan yksin. Mua huijattiin, mut petettiin, mut rikottiin sisältä ja ulkoa ja jätettiin pahimmalla mahdollisella tavalla mitä voi toiselle tehdä, mä olin tosi rikki. Tai enhän mä ihan yksin jääny. Oli mulla äiti, iskä, sisko, maailman ihanimmat ystävät ja sukulaiset eli hirmusti tukiverkostoa, niin ihania ihmisiä, jotka jakso mua pikkuhiljaa kannustaa pohjalta ylöspäin. Musta tuntu, että maailma kaatuu.. Etten pysty kaikkeen yksin, mut mä pystyin! Mä opin nauttimaan päivä päivältä enemmän joka hetkestä. Pikkuhiljaa elämä alko hymyillä mullekin. Mä nautin niin paljon ja mä hehkuin. Otin kaiken ilon irti mitä vaan osasin. Sekin tuntu niin hyvältä kun sai vaikka joihinkin raskauden aikana julkaistuihin kuviin ihanaa palautetta, se oikeesti tosiaan piristi! ''vitsi, mikä mamma!'' ''oot niin kaunis, raskaus sopii sulle!'' ''huhhuh, mikä mutsi!'' ''oot kyllä suomen kuumin mami, herranjestas!'' ''sä oot niin upee!''.. Mä nautin siitäkin.. Jooo kuulostaa varmaan tyhmältä ja itsekeskeiseltä, mut mä olin niin pitkään yhtä tyhjän kanssa olevassa suhteessa, jossa mua ei arvostettu. Mä elin pimennossa kaikelta. Se oli vaan jo pidemmän aikaan pelkkää mun kiusaamista vaikka mä kuinka yritin.. Aina vaan sai pettyä uudelleen ja uudelleen. Siinä ei ollu mitään järkeä.. Ja mikä tyhmintä, en tajunnu tai halunnu tajuta sitä vaikka kaikki yritti mua herättää. Ja, ettei menis pelkäks mustamaalaamiseks olihan siinä hyvääkin, mutta loppupeleissä ja loppu aikoina hyvin vähän. Mut mä oon nyt maailman onnellisin pienen tytön äiti! Lisäks mä oon muutenki onnellinen. Sain tutustua kesällä ihan huippu ihmiseen! vaikka mä ajattelin olevani lopun ikää yksin. Se on asia, josta oon vielä paljon enemmän ku kiitollinen.. Enhän mä ees osannu kuvitella, et tän maan päällä olis semmosia ihmisiä. Jos joku olis mulle aiemmin väittäny, että sellasia tosiaan on olemassa mä olisin todennäkösesti väittäny sitä hulluks. Se autto mua jaksamaan ja mä en ollukkaan enää yksin. Nyt mä vasta tiedän mitä on olla oikeesti onnellinen. Mun kesä oli ihana, mä nautin ja mä opin hirveesti uutta. Ja, jottei kellekkään jääny epäselväks niin sanompahan vielä kerran; VOI ONNELLISUUTTA ♥

Tämmönen ihanuuskin pääty meille loppu kesästä majailemaan ♥