Onnellisuutta ♥

Tässä mä nyt istun. Minä, tuore äiti, pieni 3 viikkoa vanha rinsessa sylissä. Tai oikeestaan myös äsken ja sitä ennenkin.. Pieni hetki ''omaa aikaa'' rinsessan nukkuessa ja mietiskelin jos musta olis taas bloggaamaan. Nyt mulla olis nimittäin ainakin aihetta ja paljon ja jos mä jaksaisin kirjotella ahkerasti. Toivon, että siitä olis jollekin iloa ja ehkä myös vertaistukea. Synnytyksen yhteydessä nimittäin ilmeni, että mun rinsessalla on kitalakihalkio. Mulla meni sen selvitessä ja siinä hetkessä kaikki ohi korvien. Mulle annettiin siitä hirmunen tietopaketti, mut mä en tosiaan muista siitä hetkestä muuta kun sen onnellisuuden. Mä vaan ihailin mun rinsessaa, se oli (tai on tietenkin vieläkin) niin kaunis pieni ihme ja itkin niin kovalla voittaja fiiliksellä, että mä tosiaan pystyin siihen. Synnytykseen siis, jonka olin just 9 minuuttia taaksepäin kironnut ties kuinka syvälle jonnekin.. Ajattelin siis kirjotella vähän meijän arjesta, onnistumisista ja epäonnistumisista, kitalakihalkioon liittyvistä jatkohoidosta, edessä olevasta leikkauksesta, mietteistä ja muuten vaan elämästä.

Mut ennen kun kerron mun synnytyksen kulusta ja avaan enemmän koko stooria, mä kerron vähän itestäni jotain ja pientä pohjaa tälle kaikelle.. Oon 19-vuotias uunituore äiti ja mä luulen, että mulla on tällä hetkellä kaikki mitä voi toivoa! tai tietysti voisin luetella vielä tähän päälle, että lottovoitto, hieno talo, uus auto, jne, jne.. Mut pääpiirteittäin en oikeen usko, että tätä onnellisempi voi enää olla. Mikä sekin kuulostaa hullulta, jos mennään useampi kuukausi taaksepäin niin en olis sillon ikinä uskonu, että voisin vielä joku päivä olla näinkin onnellinen. Mä jäin raskauden kanssa ihan yksin. Mua huijattiin, mut petettiin, mut rikottiin sisältä ja ulkoa ja jätettiin pahimmalla mahdollisella tavalla mitä voi toiselle tehdä, mä olin tosi rikki. Tai enhän mä ihan yksin jääny. Oli mulla äiti, iskä, sisko, maailman ihanimmat ystävät ja sukulaiset eli hirmusti tukiverkostoa, niin ihania ihmisiä, jotka jakso mua pikkuhiljaa kannustaa pohjalta ylöspäin. Musta tuntu, että maailma kaatuu.. Etten pysty kaikkeen yksin, mut mä pystyin! Mä opin nauttimaan päivä päivältä enemmän joka hetkestä. Pikkuhiljaa elämä alko hymyillä mullekin. Mä nautin niin paljon ja mä hehkuin. Otin kaiken ilon irti mitä vaan osasin. Sekin tuntu niin hyvältä kun sai vaikka joihinkin raskauden aikana julkaistuihin kuviin ihanaa palautetta, se oikeesti tosiaan piristi! ''vitsi, mikä mamma!'' ''oot niin kaunis, raskaus sopii sulle!'' ''huhhuh, mikä mutsi!'' ''oot kyllä suomen kuumin mami, herranjestas!'' ''sä oot niin upee!''.. Mä nautin siitäkin.. Jooo kuulostaa varmaan tyhmältä ja itsekeskeiseltä, mut mä olin niin pitkään yhtä tyhjän kanssa olevassa suhteessa, jossa mua ei arvostettu. Mä elin pimennossa kaikelta. Se oli vaan jo pidemmän aikaan pelkkää mun kiusaamista vaikka mä kuinka yritin.. Aina vaan sai pettyä uudelleen ja uudelleen. Siinä ei ollu mitään järkeä.. Ja mikä tyhmintä, en tajunnu tai halunnu tajuta sitä vaikka kaikki yritti mua herättää. Ja, ettei menis pelkäks mustamaalaamiseks olihan siinä hyvääkin, mutta loppupeleissä ja loppu aikoina hyvin vähän. Mut mä oon nyt maailman onnellisin pienen tytön äiti! Lisäks mä oon muutenki onnellinen. Sain tutustua kesällä ihan huippu ihmiseen! vaikka mä ajattelin olevani lopun ikää yksin. Se on asia, josta oon vielä paljon enemmän ku kiitollinen.. Enhän mä ees osannu kuvitella, et tän maan päällä olis semmosia ihmisiä. Jos joku olis mulle aiemmin väittäny, että sellasia tosiaan on olemassa mä olisin todennäkösesti väittäny sitä hulluks. Se autto mua jaksamaan ja mä en ollukkaan enää yksin. Nyt mä vasta tiedän mitä on olla oikeesti onnellinen. Mun kesä oli ihana, mä nautin ja mä opin hirveesti uutta. Ja, jottei kellekkään jääny epäselväks niin sanompahan vielä kerran; VOI ONNELLISUUTTA ♥

Tämmönen ihanuuskin pääty meille loppu kesästä majailemaan ♥